Noitalapsi riuhtaisee lukijan mukaansa seikkailuun

"Minä olen Mary. Minä olen noita".

Celia Reesin vuonna 2000 ilmestynyt romaani Noitalapsi on kirja, joka menee suoraan asiaan. Se on tarina 14-vuotiaasta Mary-tytöstä, joka joutuu pakenemaan Englannista Amerikkaan hänen isoäitinsä jouduttua 1600-luvun noitavainojen uhriksi. Jo ensimmäisillä sivuilla Mary kuitenkin autetaan pakenemaan, ja niin hän jättää taakseen kotinsa ja tutun elämänsä.

Laivamatkalla uuteen maahan Mary sulautuu vanhoilliseen, ja syvästi uskonnolliseen matkaseuraansa. Pelon ja salailun keskellä hän onnistuu kuitenkin hankkimaan puolelleen uusia ystäviä, sekä myös vaarallisia vihamiehiä. Matka on pitkä, ja vasta Amerikan rannoilla alkaa Maryn tarina todella edetä.

Kirjan, ja Maryn elämän, suurimmaksi teemaksi muodostuu tasapainoilu kahden maailman välillä. Toisaalta Mary kaipaa rauhallista ja turvallista elämää, mutta pyrkii silti toteuttamaan itseään tavoilla, joita hänen uusi yhteisönsä ei hyväksy. Hän on nuori nainen, joka kirjoittaa, ja vaeltaa metsien keskellä yrttejä ja rohtokasveja etsien. Mary on matkakumppaneidensa ja naapureidensa silmissä outo, ja siksi vaarallinen. Kulissin ylläpito osoittautuukin lopulta liian vaikeaksi jopa nokkelalle noitalapselle.

Lempiasiani Noitalapsessa onkin ehdottomasti sen päähenkilö. Kaikista koettelemuksistaan huolimatta, ja ehkä osittain niiden ansiosta, Marysta kasvaa kirjan edetessä sinnikäs ja sopeutuvainen nuori nainen, joka ei kuitenkaan milloinkaan suostu yhteiskunnan alistamaksi. Mary on "vahva naishahmo", olematta kuitenkaan stereotyyppisen täydellinen tai kova. Hänen vahvuutensa ovat moniulotteisuus ja realistisuus. Samaa ei kuitenkaan, ikävä kyllä, voida sanoa kirjan muista henkilöistä. Maryn vihamiehet esitetään läpeensä pahoina ja häikäilemättöminä, kun taas hänen ystävänsä ovat liiankin hyväksyviä ja mukautuvia. Mustavalkoinen lähestymistapa selittyy osittain sillä, että romaani on kirjoitettu Maryn päiväkirjamerkintöjen muotoon. 

Pidin kuitenkin kovasti Noitalapsesta, joskin välillä Reesin tapa kirjoittaa oli liian kuvailevaa minun makuuni. Minulle iso osa lukunautintoa on muodostaa omat näkemykseni ja mielikuvani kirjan tapahtumapaikoista, ja siinä seikkailevista henkilöistä. Tämän kirjan kohdalla se osoittautui kuitenkin hankalaksi, sillä niin moneen kysymykseen oli annettu valmis vastaus. On kuitenkin pidettävä mielessä, että Noitalapsi on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu tarina, ja nuortenkirjoissa kuvailevuus lienee yleistä.

Noitalapsessa oli mukana myös paljon uskontokriittisiä teemoja, mikä oli mielestäni mielenkiintoista nuorille suunnatussa tekstissä. Kirja laittoi minut ajattelemaan, ja herätti mielenkiinnon hankkia lisää tietoa noitavainoista ja luonnonuskontojen historiasta.

Ja mitä kirjan fantasiaelementtiin tulee, sen pintaa vain raapaistiin. Maryn noituus ja pakanuus oli enemmänkin hänen juurissaan ja lähtökohdissaan, sekä yhteiskunnan ennakkoasenteissa, kuin loitsimisessa ja ennustamisessa. Kirja ei oikeastaan vastaa kysymykseen, onko Mary "oikea noita", vai vain tyttö, joka on ajalleen epätavallisen rohkea ja itsenäinen.

Mitä Maryn tarinaan tulee, se ei pääty tähän kirjaan. Luettuani romaanin kannesta kanteen, etsin internetistä tietoa Celia Reesin muusta kirjallisesta tuotannosta, ja huomasin että Noitalapsi oli vuonna 2002 saanut jatko-osan. Näkijä jatkuu siitä mihin noitalapsi Maryn tarina jäi.

Kaiken kaikkiaan nautin Noitalapsen lukemisesta kovasti, ja loppua kohden tarina tiivistyi ja muuttui aina vain mielenkiintoisemmaksi. Yllä mainitsemani miinuspuolet eivät liiaksi haitanneet lukukokemustani, ja voinkin siis hyvillä mielin suositella tätä kirjaa kaikille niille, jotka eivät välttämättä kaipaa fantasiakirjallisuuteensa menninkäisiä ja yksisarvisia, vaan mystistä, maagista tunnelmaa.