Kirja alkaa kertomalla, että "laihaksi lapseksi" kutsuttu englantilainen tyttö muutti maailmansodan alettua isommasta kaupungista turvallisempaan maaseutukaupunkiin kolmivuotiaana. Hänen isänsä oli lähtenyt kauas sotimaan ja hän eli äitinsä kanssa. Lapsi oppi lukemaan aikaisin, ja koko kirja kertookin enimmäkseen lapsen lukemista skandinaavilaisen mytologian tarinoista ja myyteistä. Kirjassa tuodaan ilmi kirjailijan omaa tulkintaa näistä tarinoista. Samalla kirja seuraa lapsen kasvamista ja suhtautumista siihen, että hänen isänsä ei ehkä palaa hengissä sodasta. Tämän suhteen lapsi on alusta asti epätoivoinen.
En suosittele kirjaa sellaiselle ketä ei mytologian tarinat kiinnosta ja vaikka kiinnostaisikin, niin ennen tämän kirjan lukemista pitäisi olla jo ennestään lukenut ja ymmärtänyt skandinaavilaista mytologiaa. Itselläni oli liian vähän kokemusta ja ymmärrystä aiheesta, jonka takia lukukokemus oli sekava ja luettua oli vaikea yhdistellä järkeenkäyviksi tarinoiksi. Toisaalta oli ihan kiva arvailla mitä milläkin yritettiin kertoa kun välillä tuntui jotain ymmärtävänkin. Jollekin tämä kirja voi olla erittäin hyväkin, mutta itse olisi pitänyt vaihtaa kirja jo heti alussa ja lainata joku muu, josta olisin voinut tehdä tämän blogipostauksen paremmin ja oikeasta aiheesta.
Loppuun vielä esimerkkilainaus laihan lapsen lukemasta tarinasta havainnoillistamaan minkälaisesta sisällöstä kirjassa on kyse:
"Jumalat juhlistivat, maan, ilman, tulen, veden ja kaikkien niissä ja niillä elävien olentojen eheää yhteenkuuluvuutta. He juhlistivat sitä kuten voi odottaakin: taistellen ja huutaen. He harrastivat eräänlaista pikkulasten nahistelua, jossa kaikki lyöttäytyisivät yhteen aseetonta uhria vastaan, mutta tässä tapauksessa nahistelun kohteena oli kaunis Baldur, uhri-Baldur, joka seisoi lauhkeasti aloillaan lempeän ylpeänä haavoittumattomuudestaan. Toiset heittelivät häntä aseilla, kaikenlaisilla aseilla, kaikella millä voivat. Kepeillä, sauvoilla, kivillä, piikivisillä kirveenterillä, veitsillä, tikareilla, miekoilla, keihäillä ja lopulta jopa Thorin ukkosvasaralla, ja he katsoivat riemuissaan kun aseet kaartoivat kauniisti takaisin kuin harmittomat bumerangit ja palasivat heittäjilleen. Mitä enemmän niitä palasi, sitä enemmän he heittivät, tiuhemmin ja nopeammin. Se oli hyvä leikki. Se oli paras leikki mitä oli koskaan keksitty. Jumalat nauroivat ja hymyilivät ja heittivät heittämistään."
